Kahtena lapsuuteni talviyönä näimme minua herättämään tulleen äitini kanssa merkillisen valoilmiön. Se näytti ihan siltä, kuin tummaa taivaankantta pitkin olisi lirunut maitopuro maata kohti. Vaalea viiva oli suora ja muistan hämärästi, kuinka toisella kertaa siitä irtosi eräänlainen sivuhaara. Putoavaksi meteoriksi valoviiru oli ihan liian hidas. Revontuleksi taas liian suora ja aaltoilematon. Ja ilmiö tosiaan toistui silmiemme edessä kahteen eri otteeseen. Sen lisäksi taivaanrannassa loimotti tavan revontulien lailla. Näkymä oli aika aavemainen, äiti ei päästänyt minua edes ulos katsomaan, mistä valoviiru sai alkunsa. Muistan, että oli kova pakkanen.
Ilmiötä ei osannut selittää edes Ursan edustaja, jolta eräällä leirillä asiaa kysyin. Hänenkään mielestä valoviiva ei sopinut mihinkään hänen ennen tuntemansa ilmiön kuvaukseen. Ilmiö jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. En ole löytänyt mistään sitä vastaavia kuvauksia. Mutta saatoinpahan käyttää sitä erään tarinani kantavana juonenkäänteenä.
