tiistai 1. syyskuuta 2015

11. Portaat

Olimme patikoismassa Dolomiiteilla ja päätimme kiivetä Tre Cimesin lähellä olevan via ferratan. Reitti ferratalle alkoi sota-aikaisesta luolastosta. Vuoren sisällä oli pitkä nousu korkea-askelmaisia, portaita, joita kipuaminen ottaa koville. Harpoin ja harpoin, hengästytti raskaasti ja polviin otti. Kesken kaiken otsalamppuni himmeni ja sammui, koska patterit ovat lopussa. Onneksi oli sentään toinen lamppu mukana. Vuorensisäiseen pimeyteen jääminen olisi nimittäin ollut kuin kauhuelokuvasta The Descent. Mietin, miltä koleus, ahtaus, pimeys ja hiljaisuus on täällä lymyilleistä sotilaista mahtanut tuntua. Ajattelen kosteannihkeitä vaatteita ja huopia. Maan ja homeen tuoksua. On varmasti ollut nälkä ja vilu. Etenkin talvella. Onko siellä pystynyt nukkumaan? Miten meninkäisten sijoilla asumisesta on ihmispolo selvinnyt hengissä? Miltä auringonvalo on näyttänyt ja rauha on tuntunut, kun luolista on tullut ulos.

10. Kovakuoriainen Bled järven rannalla

Olemme telttailemassa Sloveniassa, Bled-järven rannalla. Leirissä on jo hämärää, juomme iltakahvia. Yhtäkkiä joku pienen hiiren kokoinen varjo kipittää leirimme halki. Näytän taskulampulla, se onkin ällistyttävän kookas, metallinvioletti kovakuoriainen. Kovakuoriainen löytää jonkun toukankikkareen iltapalakseen. Pienen pieni muurahainen, koppiksen jalkaterän kokoinen vetää toukan toisesta päästä, että et kyllä vie minun saalistani! Iso koppis voittaa ja mutustaa saaliinsa hyvällä ruokahalulla.

9. Lumikko

Kävelin marjametsällä ja huomaan, että jokin jalkojeni juuressa liikkuu. Kolostaan kurkkaa pieni viiksekäs naama. Lumikkohan se siellä. Veijari tutkailee minua pitkän aikaa, että kukas ryökäle hänen kotirauhaansa häiritsee. On utelias, ei pelkää, vaikka olen ihan vieressä. Saan jopa lähikuvankin. Palaan vielä uudelleen mieheni kanssa ja eikös lumikko tule taas kurkkimaan: mitä, kaksi ryökälettä!? Ei tämä koloni mikään hollitupa ole!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

8. Puronpohja

Oli puro, joka kulki humisevan salopalstan halki. Vesi oli hyvin kylmää ja kirkasta. Puron pohjalla hiekka oli toffeen väristä ja sen seassa oli kissankultaa. Kissankulta oli minusta loputtoman kiehtovaa: Toisesta maailmasta karissutta tomua, keijukultaa, auringon säkeniä, lapsen unelmia. Sitä hamusi ja hamusi käsiinsä, vaikka vedessä tuli kylmä. Kuvitteli keräävänsä kourallisen ja säilövänsä sen pussiin, ostavansa sillä jotain ihanaa.

lauantai 29. joulukuuta 2012

7. Säilöntää

Kakarana pidin säilömistä mahdottoman kiehtovana puuhana. Äidistä mallia ottaen keräsin ja "säilöin" pihistämiini purkkeihin ja pulloihin pihapiiristä löytyneitä pieniä sateenvarjosieniä sekä orapihlajan marjoja. Vein ne vilja-aitan ullakon pimeimpään nurkkaan jemmaan. Myöhemmin kävin katsomassa säilykkeitäni ja ne olivat kuivaneet, mädäntyneet ja homehtuneet todella muikean näköisiksi ja hajuisiksi. Lemu oli aivan kauhea. Vuosia myöhemmin vinttiä raivaava isäpuoli nakkeli ne pihalle kiroillen pää punaisena, että mitä helvetin noitaliemiä nämä oikein ovat ja kuka ne on tänne hilannut. En tunnustanut. 

6. Gothic Boy

Kohtasin hänet kaksi kertaa ohimennen: Jumalaisen kauniin nuoren miehen, joka oli pukeutunut goottivaatteisiin ja niittirekvisiittaan. Hänellä oli valtavan paksu, selkään asti ulottuva pitkä tukka, tummat silmät, tuuheat pimeyden ruhtinaan kulmakarvat ja monin verroin kauniimmat piirteet kuin Deppin esittämällä Jack Sparrowilla. 

Toisella kertaa otin hämärän, tärähtäneen kuvan kauempaa. Toisella kertaa seisoin hänen vieressään raitiovaunussa ja hän kuunteli korvanapeilla musaa näyttävästi moshaten. Ranskalaiset matkustajat katselivat häntä paheksuen. Minusta hän oli kuin synkkä taideteos, vaikkakin selvästi hieman pöpi. Hän poistui ratikasta samalla pysäkillä ja lähti juoksemaan pitkää takkiaan siipien lailla näyttävästi hulmuttaen.

5. Suolaheinä

Tuli suolaheinästä muistoja mieleen. Miten se kasvoi punamullalla maalatun aitan seinustalla, kesän huumaavassa lämmössä. Vieressä viljapelto tuoksui paahtuneelta. Riivin käsiini punaisia kukinnonsiperryksiä ja mutustelin happamansuolaisia korsia.

Ja sinä yhtenä juhannuksena Atun sileillä kalliolla, kun aurinko valaisi heleänpunaiset helpeet. Makasin suolaheinien katveessa siideriä juoden ja elämän huikaisevasta keskipäivästä nauttien.

Sittemmin ihastui Liisa Ruuskan ja Viluisen koiran biisin, jossa lauletaan, että "Sä olet suolaheinä luodolla. Se taipuu tuulessa, mutta ei katkea."