keskiviikko 11. marraskuuta 2015

18. Seurakuntakerhon täti

Kun olin pieni, kävin seurakuntakerhossa. Siellä oli muistaakseni aika vähän jeesusjuttuja ja sen sijaan pelasimme ja askartelimme kaikenlaista. Kun pelasimme jääpalloa, olin maalivahtina ja pojat hutkivat kivikkovaa palloa jalkoihini niin, että olin isoilla mustelmilla ja itkun partaalla.

Kerhoa veti nuori, hiljainen ja kiltti nainen, josta pidin kovasti. Hän antoi meille tarroja liimattavaksi käyntikorttiin. Sain häneltä teeruusun värisen tyttökirjan, Katy jotain, jota en jostain syystä koskaan saanut luettua.

Kerran olimme naisen kanssa kahdestaan kerhossa ja istuskelimme vanhassa liikuntasalissa. Aurinko paistoi ristikkoikkunoista, taisi olla kevättalvi. Ohjaaja kertoi minulle, että hän sairastaa syöpää. Kysyin häneltä, kuoleeko hän siihen. Hän sanoi, ettei hän vielä tiedä. Olin hänen puolestaan aivan hirveän pahoillani ja surullinen. Syöpä tuntui samanlaiselta kauhistuttavalta, kaiken tuhoavalta möröltä, kuin ydinsota. Hän oli tähän mennessä jo toinen ihminen, jonka olin kuullut sairastavan syöpää. Isäni velikin oli kuollut syöpään ennen syntymääni.

Sitten seurakunnan kerhoa ei enää pidetty. Meille lapsille ei tietysti kerrottu mitään ohjaajan kohtalosta. En ole koskaan saanut tietää, kuinka hänelle kävi, koska en muista hänen nimeään.

tiistai 6. lokakuuta 2015

17. Sininen kuorma-auto

Jouduin lapsena sairaalaan rajun vatsataudin takia. Olin silloin varmaankin jotain neljän vuoden ikäinen. Olin jo useamman päivän sairastettuani mennyt aika uupeloon kuntoon, enkä oikein enää pysynyt tolpillani. Muistan kuulleeni, miten satsumoita minulle tuputtava mummoni paasasi sairaalaan suuntaavassa taksissa vanhemmilleni, että minulle tulee kohta noutaja kun sairastan, en suostu syömään mitään ja olen noin pikkuinen ja laiha. Minun ei olisi pitänyt kuulla sitä, luulin jonkun aikaa että olen oikeasti kuolemassa.

Sairaalassa olosta muistan vain hämäriä välähdyksenomaisia kohtauksia. Ensimmäinen oli se, että minut oli laitettu nukkumaan häkkisänkyyn ja olin yksin huoneessa. Mielikuva on kumman tarkka, pystyn kuvailemaan missä nurkassa huonetta ja miten päin häkkisänky oli (ovesta heti oikealle).

Minulle tuli hirveä pissahätä ja yritin huutaa, että joku tulisi auttamaan, kun minun täytyi päästä pissalle. Kukaan ei tullut, se oli todella kauheaa. Huusin, kiljuin ja paruin ja yritin jopa kiivetä pinnasängystä pois, mutta en päässyt, koska se oli liian korkea. Lopulta uuvahdin huutamiseen, kun olin jo valmiiksi mahataudista niin naatti. Unenhorteessa olin sitten pissannut alleni. Kun hoitaja sitten joskus vaivautui tulemaan ja totesi nolon tilanteen, hän alkoi moittia minua siitä, että olin pissannut housuun, vaikka olin jo iso tyttö. Yritin selittää, että kukaan ei tullut päästämään minua potalle, mutta hoitaja muhi omassa närkästyksessään, eikä kuunnellut. Tämä oli elämäni enimmäinen muistiin syöpynyt kokemus aikuisesta ihmisestä, joka moittii kuuntelematta laisinkaan lapsen rehellistä selitystä.

Toinen muistikuva on osastolta, jossa oli muitakin lapsia. Hassua, että muistan siitäkin vuoteeni suunnan ja yöpöydän sijainnin. Samassa huoneessa kanssani oli hirveä pikkupoika, joka kiusasi minua ja jota pelkäsin ihan kauheasti. Poika varasti minun rakkaimman leluni, sinisen kuorma-aton. Kuorma-auto oli pehmeä, ei siis kovaa muovia vaan varmaankin jotain joustavaa kumia. Se oli minulle niin rakas, että laitoin sille etupuskuriin metsämansikan makuista Miramen huulirasvaani. Vaaleanpunaista huulirasvaa tarttui auton puskurin lampunsyvennyksiin ja sitten autokin tuoksui metsämansikalta.

En osannut muuta kuin itkeä kuormurini katomista, mutta apu tuli yllättävältä taholta: Osastolla oli myös vanhempi poika, joka sairasti muistaakseni jotain hyvinkin vakavaa. Jostain vanhempien puheista mieleeni on jäänyt muistonsirkama, että se olisi ollut syöpää, kenties leukemiaa. Jostain syystä tuo poika halusi suojella kiusattua pientä tyttöä. Hän kävi hakemassa kuorma-autoni sen varastelevan ilkiöpojan laatikosta ja toi sen minulle takaisin. Hoitajat kertoivat äidilleni, miten tuo hieno poika oli puolustanut minua ja käskenyt ilkiöpojan olla kiusaamatta minua tai ei hyvä heiluisi.

Voi miten toivoisin, että enkelimäisen pojan nimi olisi jäänyt jonnekin muistiin. Onkohan hän enää elossakaan? Muistoni hänestä on ainakin kovin runollinen, kaunokirjallinen.

torstai 1. lokakuuta 2015

15. Goottipupu

Kutsuin aikoinaan yhtä miestä Goottipupuksi. Miehellä oli kerran laivalla vaaleanpunaiset Playboy -pupunkorvat päässä, siitä nimikin tarttui. Mies pukeutui goottivaatteisiin. Mietin, että jos pupu olisi gootti, niin se olisi tietenkin turkiltaan kiiltävän musta ja punasilmäinen. Sillä olisi neulanterävät pedonhampaat, niittikaulapanta ja hopeisia lävistyskoruja korvissa. Anturatkin olisivat mustaa nahkaa. Kynnet olisivat terävät ja lakattu hopean värisiksi.

16. Miesnuttura

Tänään ohitseni pyöräili vanhempi mies, jolla oli hopeanharmaat siilihiukset ja pieni miesnuttura tai hiustöpö päälaella. Olipa muuten sen verran kaunis tyyli, että muistin sen vielä illallakin.

lauantai 12. syyskuuta 2015

14. Ruusuvettä

Isäpuoleni äidin sisko Anna ja hänen miehensä omistivat kesämökin, jonka rannalla kasvoi ruusupensaita. Ruusuja oli paljon ja niiden tuoksu oli kuumana kesäpäivänä niin voimakas, että pystyn vieläkin kaivamaan sen tuoksumuististani. Oikeastaan se ei ole nenääni pelkkä hyvä tuoksu, vaan jotenkin ylettömän imelä, henkeen käypä. Liian paljon jotain tätimäistä, muserrettua, halvat hajuvedet ja vanhat keinokuitumekot mieleen tuovaa.

Keräsimme kahmaloittain ruusujen terälehtiä ja teimme niistä leikisti ruusuvettä. Touhussa oli jotain suunnattoman kiehtovaa, vaikka muserrettujen ruusujen tuoksu sai minut lievästi huonovointiseksi.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

13. Vesihelmet

Vesihelmet, joiden läpi valo kuultaa, ovat minulle yksi visuaalisen mielihyvän huipentuma. Voisin valokuvata noita timanttipisaroita loputtomasti.

Satuin kerran savupuun äärelle, kun oli juuri satanut ja aurinko paistoi. Puun kukinnot olivat vaaleanpunaista, herkän pöyheää "karvaa". Noihin karvahuntuihin oli tarttunut pisaroita, joiden läpi valo paistoi. Kukkien ja pisaroiden kudelma oli itkettävän kaunis. Siellä oli vielä hämähäkinverkkokin.

Vanhempieni kodin lähellä virtaa pieni puro. Puron rannoilla kasvaa vadelmia ja harsomaista, oljenkeltaista nurmilauhaa. Aamukasteen aikaan aurinko paistaa suoraan puronpoukamaan nurmilauhojen takaa ja niissä killuvat kastepisarat kimmeltävät, kuin niityllinen läpikuultavia, mikroskooppisia kristalleja. Vadelmanvarsissa oli muhkeita marjoja, joiden vadelmanpunan valo sai hehkumaan. Puro solisi, sen pohjan toffeenvärisessä hiekassa kimalteli  kissankultahippuja.

Äitini kukkapenkissä kasvaa nukkapähkämöä eli lampaankorvaa. Vesipisarat sen silkkikarvaisilla lehdillä saavat aikaan elohopean mieleen tuovia häilähdyksiä.

Kerran mökillä saunoessani vilvoittelin saunan ulkorappusilla kovassa pakkasessa. Ulkotulen valo piirsi käsivarren ihokarvoihini tiivistyneet vesipisarat tarkasti. Pisarat jäätyivät siinä katsellessani.

Muuttaessamme pois Grenoblesta, oli juuri tuollainen pisaroiden ja häikäisevän valon aamu. En olisi malttanut lopettaa nurmikon ja kimaltelevan havupuun kuvaamista ja kivuta äärimmilleen täyteen pakattuun muuttoautoon.

12. Slovenialainen kuusenkerkkälikööri

Ostin Bled-järven rannalla olevasta suklaapuodista käsityönä tehtyä kuusenkerkkälikööriä. Liköörissä on todella veikeä maku, en ole maistanut mitään sellaista koskaan aikemmin vaikka kuusenkerkkäsiirappia keittelenkin. Maku kajoaa kiehtovalla tasolla alitajuntaan ja tunteisiin. Sen vivahteiden sinfonia tuo minulle uskomattoman elävän fiiliksen siitä, että olen parhaillaan jossain slaavilaisessa maassa. Havupuut henkäilevät, pihkakyyneleet valuvat. Mieleen muistuvat Venäjän matkojeni hyvät ja inspiroivat puolet. Tunne on todella väkevä, nostalginen. Mitäköhän itäisten geenieni kieltä tuo maku mahtaakaan soittaa?

tiistai 1. syyskuuta 2015

11. Portaat

Olimme patikoismassa Dolomiiteilla ja päätimme kiivetä Tre Cimesin lähellä olevan via ferratan. Reitti ferratalle alkoi sota-aikaisesta luolastosta. Vuoren sisällä oli pitkä nousu korkea-askelmaisia, portaita, joita kipuaminen ottaa koville. Harpoin ja harpoin, hengästytti raskaasti ja polviin otti. Kesken kaiken otsalamppuni himmeni, koska patterit ovat lopussa. Onneksi oli sentään toinen lamppu. Vuorensisäiseen pimeyteen jääminen olisi nimittäin ollut kuin kauhuelokuvasta The Descent. Mietin, miltä koleus, ahtaus, pimeys ja hiljaisuus on täällä lymyilleistä sotilaista mahtanut tuntua. Ajattelen kosteannihkeitä vaatteita ja huopia. Maan ja homeen tuoksua. On varmasti ollut nälkä ja vilu. Etenkin talvella.

10. Kovakuoriainen Bled järven rannalla

Olemme telttailemassa Sloveniassa, Bled-järven rannalla. Leirissä on jo hämärää, juomme iltakahvia. Yhtäkkiä joku pienen hiiren kokoinen varjo kipittää leirimme halki. Näytän taskulampulla, se onkin ällistyttävän kookas, metallinvioletti kovakuoriainen. Kovakuoriainen löytää jonkun toukankikkareen iltapalakseen. Pienen pieni muurahainen, koppiksen jalkaterän kokoinen vetää toukan toisesta päästä, että et kyllä vie minun saalistani! Iso koppis voittaa ja mutustaa saaliinsa hyvällä ruokahalulla.

9. Lumikko

Kävelin marjametsällä ja huomaan, että jokin jalkojeni juuressa liikkuu. Kolostaan kurkkaa pieni viiksekäs naama. Lumikkohan se siellä. Veijari tutkailee minua pitkän aikaa, että kukas ryökäle hänen kotirauhaansa häiritsee. On utelias, ei pelkää, vaikka olen ihan vieressä. Saan jopa lähikuvankin. Palaan vielä uudelleen mieheni kanssa ja eikös lumikko tule taas kurkkimaan: mitä, kaksi ryökälettä!? Ei tämä koloni mikään hollitupa ole!